Daniel Sazonov

Pakonomainen yhdistämisintoilu romuttaa korkeakoulutuksen

Keskustelu ammattikorkeakoulujen ja yliopiston yhdistämisestä ryöpsähti käyntiin jälleen, kun Helsingin Sanomat uutisoi pyrkimyksistä yhdistää yliopistot ja ammattikorkeakoulut. Kaikkiin koulutuskentän ongelmiin tunnutaan tarjottavan ratkaisuksi duaalimallin purkamista. Yhdistämisiä pidetään ihmelääkkeenä, joka korjaa kaikki koulutuksen puutteet.

Yhdistämisintoilun sijaan pitäisi analyyttisesti katsoa, missä on oikeasti korjattavaa ja suunnata toimenpiteet näihin korjausta vaativiin kysymyksiin. Tarkastelussa on syytä erottaa toisistaan eri koulutusmuotojen ydintehtävät ja näitä ydintehtäviä mahdollistavat tukitoiminnot. Tilausta yhteistyöllekin on, mutta yhteistyö ei ole ratkaisu kaikkialla ja kaikkeen.

Se, missä yhteistyölle on tilausta, on hallinto- ja tilakysymykset. Niin ammattikorkeakoulujen kuin yliopistojenkin tilahallinto voitaisiin ajaa yhteen niiltä osin kuin kiinteistöt eivät ole yliopistojen omassa omistuksessa. Tällä tavalla varmistettaisiin tilojen järkevä ja tarkoituksenmukainen käyttö. Yhtälailla yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hallinto- ja tukipalvelut voitaisiin toteuttaa yhteisesti.  Tehokkuus hallinto- ja tukipalveluissa vapauttaisi resursseja tärkeimpään eli opetukseen ja tutkimukseen.

Sen sijaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen ydin eli opetus ja tutkimus on pidettävä erillään. Niillä on omat itsenäiset tehtävänsä, joita pitäisi hämärtämisen sijaan kirkastaa. Yliopistopuoli suuntaa akateemiseen ja ammattikorkeakoulukenttä käytännöstä lähtevään opetukseen ja tutkimukseen. Näillä molemmilla on omat merkittävät roolinsa ja tilaus työmarkkinoilla. Esimerkiksi teknillisellä puolella tarvitsemme niin teoriasta kuin käytännöstä ponnistavia osaajia ja koulutusten puristaminen yhteen muottiin olisi näköalatonta osaamisen yksipuolistamista. Esiin nostettuun ongelmaan eri koulutusmuotojen tutkintojen osittaisista päällekkäisyyksiistä voidaan vastata tutkintoja selkeyttämällä ja päällekkäistä koulutusta karsimalla – ei mekaanisella yhdistämisellä.

Ammattikorkeakoulut luotiin 90-luvun puolivälissä nivomalla yhteen mitä erilaisimpia opistoja. Jo tässä uudistuksessa huomattavan erityyppiset ja erilaisiin tavoitteisiin tähtäävät oppilaitokset puristettiin yhteen muottiin. Nyt samaan nippuun haluttaisiin myös yliopistojen kandiohjelmat. Tässäkin kysymyksessä kantava ajatus tuntuu olevan koulutukseen huonosti sopiva: one size fits all. Tämän ajattelun heikkoudesta on keskusteltu viimeksi peruskoulun valinnanvapauskeskustelun yhteydessä.

Erillisten tehtävien ja erillisen koulutuksen ei tarvitse tarkoittaa koulutusjärjestelmän joustamattomuutta. Tapoja, jolla ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta voi hankkia ylemmän korkeakoulututkinnon, pitää tehdä näkyvämmiksi. Ylempiä ammattikorkeakoulututkintoja tulee vahvistaa ja edellytykset yliopiston maisteriohjelmaan siirtymiselle tehdä selkeiksi.

Maisterikoulutukseen hakeutuvien vaadittu lähtötaso tulee asettaa maisterikoulutuksen tarpeista lähtien, eikä päinvastoin. Nykyisen aloittain ja yliopistoittain vaihtelevan hämärien käytäntöjen sijaan tulisi luoda selkeät täydentävät siirtymäopinnot ammattikorkeakoulusta yliopiston maisteriohjelmaan. Jos osaamispohja olisi jo sinällään riittävä, nämä siirtymäopinnot voitaisiin tunnistaa, tunnustaa ja hyväksilukea. Näin varmistettaisiin riittävät valmiudet akateemiseen maisterikoulutukseen ja laadukkaat maisterintutkinnot.

Sisällöllisten pyrkimysten lisäksi uudistustyön aikataulu on käsittämätön. Kiuru toteaa, että selvitys yhdistämisestä teetetään vielä tällä hallituskaudella ja tuodaan hallitusohjelmaneuvotteluissa pöytään. Vaaleihin on aikaa alle 3 kuukautta. On järkyttävää, että näin keskeisestä koulutuspoliittisesta kysymyksestä teetettäisiin selvitys tällaisella pika-aikataululla. Esitetty toimintatapa edustaa juuri sellaista paljon kritiikkiä saanutta päätöksentekokulttuuria, jossa asiantuntijatyölle ei jätetä riittävästi tilaa. Jos tämänkaltaiseen selvitystyöhön ryhdytään, vähimmäisvaatimuksena pitää olla se, että selvitykselle annetaan reilusti aikaa ja selvitystyöhön osallistuu laajasti koulutuskentän toimijoita.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän JaakkoAalto1 kuva
Jaakko Aalto

Suomalaisen hallinnon helmasynti on erilaisten organisaatiopelien ja laatikkoleikkien leikkiminen sen sijaan että paneuduttaisiin sisällöllisiin ja toiminnallisiin asioihin. Toinen helmasynti on kulloinkin muodissa olevien trendien noudattaminen juurikaan ajattelematta, mihin muodissa olevat temput soveltuvat ja toimivatko ne. Nyt näyttää muodissa olevan tämä isoiksi yksiköiksi yhdisteleminen. Ei pelkkä koko tee yliopistoa hyväksi eikä hyvän yliopiston tarvitse olla suuri. Otettakoon esimerkiksi vaikka 2 100 opiskelijan Caltech, joka on jatkuvasti maailman huippuyliopistojen kolmen kärjessä ja joka on kasvattanut 17 nobelistia.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset